Talvipatikointia Saarioisjärvellä

Tässä vaiheessa talvea takana on jo kymmeniä hiihtokilometrejä, mutta vuodenvaihteen tienoolla lumitilanne ei ollut vielä kummoinen. Kävimme silloin patikoimassa Valkeakoskella Saarioisjärven ympäri vajaan 10 km lenkin. Kiersimme saman reitin pari vuotta aikaisemminkin, ja tässä postauksessa olevista kuvista osa on parin vuoden takaa, kun nyt ei tullut niin innolla räpsittyä. Sää näyttää olleen kummallakin kerralla melko samanlainen, joten ehkä eroa ei juuri huomaa :)

Liikkeelle lähdettiin Päivölän opiston pihasta – reitin alkupää löytyy Päivöläntieltä. Lähes koko reitti on merkitty tukevin 1,5 m korkein oranssipäisin tolpin:

Ainoastaan yhdessä kohtaa reittiä tolpat katosivat näkyvistä, ja jouduimme hieman improvisoimaan (tästä myöhemmin lisää). Kun maassa oli hieman lunta, myös polkua oli helppo seurata.

Alla olevassa kuvassa näkyy koko kulkemamme reitti, kulkusuunta oli ensin Jutikkalan suuntaan:

Reitin alkupäässä ylitetään pieni oja lankkusillan poikki, jonka jälkeen kuljetaan hetken matkaa pellon laitaa:

Pellon jälkeen polku seurailee tiiviisti polun vasemmalla puolella olevaa Saarioisjärven rantaa.

Oikealla puolella on kapea kaistale mäntymetsää, jonka takana siintää Santinsuo. Kävin sitä suoihmisenä (mietin hetken kuvaavaa termiä, koska suoihminen kuulostaa kauhuelokuvan nimeltä, mutta kyllä minä suoihminen taidan olla, kun rakastan soita) kurkkaamassa lähempääkin:

Matkan varrella on pari-kolme pienen ojan ylitystä. Voi olla, että tässä vaiheessa talvea ojat ovat jo syvässä jäässä, mutta vuodenvaihteessa näin ei vielä ollut. Muut ylitykset hoituivat pitkällä askeleella / loikkaamalla, yksi hieman leveämpi oja ylittyi lankkusiltaa pitkin, kun kaartoi ensin hieman oikealle ojanpiennarta pitkin, poispäin järven rannasta (edellä olevassa kartassa kulkemamme reitin mukaan piirtyneessä viivassa näkyvä toinen pieni väkäsmäinen poikkeamaa reitiltä – ensimmäinen on poikkeama suon laitaan).

Ojan ylittävältä lankkusillalta otetussa kuvassa näkyy eläinten jälkiä. Yhdet olivat niin isot koiraeläimen jäljet, että tiedä vaikka kyseessä olisi ollut susi (kun ihmisenkään jälkiä ei lähistöllä näkynyt…):

Maasto muuttui lehtomaisemmaksi ennen reitille osuvan Oikolanjoen ylitystä.

Joki on ylitettävissä puurakenteisen sillan ylitse. Ehkä jääkin kestää myöhemmin talvella ihmisen painoa, eläinten trafiikki jäällä oli ainakin ollut jäljistä päätellen vilkasta.

Tämän jälkeen polku saapuu niityn laitaan. Niitylle päästäkseen joutuu jälleen kerran ylittämään metsänlaidassa kulkevan ojan siltaa pitkin. Silta löytyy hieman oikealle ojan reunaa kävellen.

Tämä on juuri se kohta, jossa opastinmerkit katosivat näkyvistä. Ensimmäisellä patikkareissulla pari vuotta aikaisemmin harhailimme hieman niityllä etsien reittiä. Nyt toisella kerralla osasimme jo kulkea suoraviivaisemmin (ks. alla oleva kuva, vertaa postauksen alun karttaan…):

Kannattaa suunnata niityn yli vastakkaisella puolella olevia tuuheita mäntyjä ja katajia kohden, niiden oikealta puolelta löytyy jonkinlainen peltotien ura. Lumessa näkyi myös eläinten jälkiä – olivat jälleen auttaneet kulkijaa tekemällä valmiin polun :)

Uraa seuraamalla saavutaan pienelle Jutikkalantielle. Käännös vasempaan, ja kuljetaan tietä myöten vajaan kilometrin matka kohti Hämeenlinnantietä. Tie kulkee vasemmalle jäävän Jutikkalan kartanon ohitse. Alueelta löytyy myös rautakautisia kalmistoja.

Hieman ennen Kantalantien ja Hämeenlinnantien risteyksiä on tien varressa vasemmalle osoittava lintutornin viitta, sinne seuraavaksi:

Polku kohoaa hienon pikku harjun päälle, jossa se jatkuu jonkin matkaa, laskeutuen lähestyttäessä Saarioisjärven rantaa ja lintutornia.

Polku haarautuu vasemmalle kohti Lapinnokan lintutornia, jonne kannattaa tehdä pieni poikkeama pääreitiltä ja käydä katselemassa tornin huipulta Saarioisjärveä:

Tämän jälkeen paluu takaisin järven kiertävälle luontopolulle, joka jatkuu pitkin Saarioisjärven toista pitkää sivua ja Vasikkalanrahkan reunaa. Maasto on hyvin samankaltaista kuin alkumatkastakin järven toisessa laidassa.

Kun aletaan olla järven pitkän sivun vastakkaisessa pohjukassa, edessäpäin tulee näkyviin talon pihapiiri, jonka polku kiertää kaartaen oikealle. Opastetolppia oli jotakuinkin riittävän tiheässä tälläkin kohtaa, parissa kohtaa seuraavaa tolppaa sai hieman katsellaan hakea nuorten mäntyjen runkojen välistä.

Polun seuraava etappi kulkee pieniä teitä pitkin Vähä- ja Iso-Kantalan tilojen halki. Opastetolpat auttavat tieosuudellakin kulkijaa.

Polku kaartaa tieltä vasemmalle hienon tunnelimaisen tienpohjan kautta peltojen laitaan, tässä kohtaa Hämeenlinnantie ja Uittamontie kulkevat varsin lähellä polkua.

Matka jatkuu Uittamon tilan pihapiirin vieritse, kohti Saarioisjärven Vanajaveteen yhdistävää kapeikkoa, jonka tuntumassa on venevalkama. Kapeikon yli pääsee siltaa pitkin. Tie jatkuu sillan jälkeen Hiittiöntienä, jonka varrella on hieman asutusta. Lopulta tie tulee Päivöläntien laitaan – eli käännös vasempaan ja tietä vajaan kilometrin verran kulkien päätyy alkumatkasta jo tutuille hoodeille Päivölän opistolle.

Patikointia Evolla

Viime viikon lopulla oli vapaapäiviä vähän normaalia työviikkoa enemmän, joten ekstravapaata tuli hyödynnettyä ja nipistettyä yhden päivän verran muista kiireistä patikointiharrastukselle. Suunnattiin Kanta-Hämeeseen Evolle, siellä kun ei aikaisemmin ole tullut käytyä. Hauska yksityiskohta omasta historiastani siivitti tätä reissua – olin aikoinaan aikeissa lähteä opiskelemaan metsäoppilaitokseen juurikin Evolle. Hienot puitteet olisi ainakin opinnoilla ollut :)

Sää oli aika optimaalinen, kymmenen ja viidentoista asteen välillä taidettiin lämpötilan osalta pysytellä, aurinko välillä pilkisteli, vaikka enimmäkseen olikin ohut pilvikerros taivaalla.

Valitsimme lähtöpaikaksi Rahtijärven pysäköintialueen, ja suuntasimme siitä pohjoista kohden pieniä lampia ja järvieä myötäilevälle reitille, joka johti ensimmäiseksi kohti Sorsakolua (ks. pdf-kartta sekä Evon kartta retkikartta.fi:ssä).

Reitti kulki ensin Rahtijärven rantaa myötäillen, ja Rahtijärven ja Savijärven välissä oli pieni koski:

Jonkin verran muitakin patikoitsijoita oli liikkeellä, mutta ei liiaksi asti. Savijärven rannalla nähtiin alueella elelevien majavien työn jälkiä, erityisen hauska oli tässä työstön kohteena ollut koivu:

Oli tainnut kavereilla virka-aika loppua ja hanskat tippua, siitä huolimatta, että ei olisi enää montaa talttamaisten etuhampaiden koverrusta tuo puu vaatinut katketakseen (ja olisi varmaan jo työntämällä mennyt nurin). Melkoisia metsureita nämä majavatkin :)

Sorsakolulta jatkoimme edelleen pohjoisemmaksi, mietimme jopa aluksi Eväjärven ympäri (melko laajalla kaarella…) ja Hakojärven ja Hakovuoren ohitse kulkevan reitin kulkemista, mutta päätettiin kuitenkin tehdä tällä kertaa hieman lyhyempi reitti. Matkanteko kantoisilla ja kivisillä poluilla kun ei ole ihan yhtä joutuisaa kuin tietä pitkin kulkeminen, mikä aina jotenkin patikoimaan lähtiessä alkuinnostuksen vallassa tuppaa unohtumaan ;) Ja onhan patikoinnissa kyse muustakin kuin suorittamisesta – maisemien katselusta ja hiljaisuuden kuuntelemisesta. Silti pidämme siitä, että eteneminen on ajoittain joutuisaa ja pieni hikikin saa tulla pintaan! Kiersimme siis vain Sorsajärven reittimme pohjoisimmassa päässä. Mukavaa oli, kun reitti nousi Ravivuorelle, ja maisemia pääsi ihailemaan korkealta:

Grillaamaan pysähdyttiin Vaarinkorven laavulle, joka sijaitsi Sorsajärven rannan tuntumassa.

Laavulta kuljimme takaisin Sorsakolulle, ja jatkoimme kohti pysäköintialuetta eri reittiä, Savijärven ja Rahtijärven toiselta puolen, kuin mistä olimme aikaisemmin Sorsakolulle kulkeneet.

Kilometrejä kertyi noin 15 mittariin, ei olisi tehnyt kyllä mieli ollenkaan lopettaa patikointia, mutta liikkeelle lähdimme sen verran myöhään, että aikaa ei tällä kertaa ollut pidempään reittiin. Vaikka reitti kulki pitkälti pienten vesistöjen rannoilla, reitti oli ehkä makuuni hieman turhan kuusikkoinen, kun olen itse enemmänkin mäntykankaiden ystävä. Vaihtelua toki mahtui tämänkin reitin varrelle, ja voisin joskus toistekin tuon kulkea, ei siis mikään huono kokemus todellakaan. Ja Evolla kuitenkin reittejä riittää, joten eiköhän sinne suunnata joskus toistekin :)

Helvetistä itään

Syksy on ihmisen parasta aikaa, sanon minä, ja ihan parhaita tapoja nauttia syksystä marjastuksen ja sienestyksen ohella on patikointi. Onnistuneen muutaman viikon takaisen Seitsemisen retken jälkeen teki mieli tutkia saman suunnan muita patikointimaastoja. Sää ei hirveästi suosinut ja sadekuurojen uhka leijui ilmassa, mutta patikointinälkä oli niin suuri, että pukeuduimme säänmukaisesti ja otimme suunnan kohti Helvetinjärven kansallispuistoa Ruovedellä.

Aloitimme patikoinnin Kankimäen pysäköintialueelta.

Alun perin tarkoituksena oli tehdä noin kymmenen kilometrin reitti ensin Helvetinkolulle Ison Helvetinjärven rannalle, jatkaa sieltä Luomajärvelle ja palata takaisin Helvetinkolulle (yhteensä 4,7 km) ja jatkaa loppuosa kokonaisuudessaan neljän kilometrin mittaista Helvetistä Itään -kierrosta takaisin Kankimäkeen.

Klikkaamalla karttaa avautuu Retkikartta.fi -sivustosta kohteen kartta:

Sadetta tuli niskaan jo heti reitin alkuosuudella. Tälläkin reitillä polku oli varsin leveä ja helppokulkuinen. Liekö johtunut säästä vai mistä, kovin paljon muita kulkijoita ei näkynyt retkemme aikana. Kun aikaisemmin ajelimme kohti Kankimäen pysäköintialuetta, vastaan tuli yksi turistibussi, joten oletettavasti lähiseudulla vierailevia turisteja käytetään katsomassa Helvetinkolua.

Helvetinkolu, parimetrinen sola avautui edessämme heti päästyämme Ison Helvetinjärven rantaan – tai oikeammin rannan yläpuolella nousevalle useita kymmeniä metrejä korkealle kalliolle. Rotkolaakson ympärillä olevat kalliot ovat korkeimmillaan jopa parinsadan metrin korkeudella merenpinnasta.

Rotkolaaksojen rotkojärvet (Iso Helvetinjärvi, Pitkä Helvetinjärvi, Luomajärvi ja Kovero) ovat syntyneet 150-200 miljoonaa vuotta sitten. Tässä näkymä kallion laelta Isolle Helvetinjärvelle Helvetinkolun viereltä:

Päätimme vielä laskeutua kalliolta alas laaksoon ja kulkea vähän matkaa Ruokkeenharjun suuntaan kulkevaa reittiä pitkin. Sateisella säällä puurakenteisia portaita ja pitkospuita pitkin kävely ei ollut kuitenkaan kovin mukavaa, liukasta oli. Muutoin oli vaikea keksiä mitään valittamista keskellä luonnonrauhaa :)

Käväisimme lopulta vain pienellä Sammakkolammilla, jonka kohdalta päätimme kääntyä takaisinpäin.

Nousimme takaisin jyrkänteelle Helvetinkolun tuntumaan, ja lähdimme jatkamaan kohti Luomajärveä. Alkumatka kulki useamman kilometrin pitkin maastoon hakattua suoraa väylää pitkin.

Matka taittui todella hitaasti, koska polku oli kapea, se oli usein paikoin mutavelliä ja kivet ja puunjuuret reitillä hankaloittivat kulkua entisestään. Liukkaita pitkospuita pitkin joutui kulkemaan vähän väliä kosteikkojen ylitse, eikä tunnelmaa parantanut ainakaan taivaalta tuleva vesitihku. Vaikka mieli tekikin päästä Luomajärvelle nuotion ääreen, laskeskelimme etenemisvauhtimme olevan sen verran hidas, että loppumatkasta olisi voinut tulla kiire ehtiä valoisan aikaan takaisin – tälläkin kertaa kun lähdimme liikenteeseen sen verran myöhään. Niinpä käännyimme hyvin pian takaisin kohti Helvetinkolua.

Helvetinkolulla laskeuduimme alas Ison Helvetinjärven rantaan makkaraa paistamaan. Koleankostealla säällä kuuma juoma maistui erityisen hyvältä, ja hiillosta odotellessa oli rentouttavaa katsella peilityynelle järvelle. Jos jotain hyvää myöhäisestä liikkeellelähdöstä on, niin aika rauhassa saa grillailla, mikä sopii meille paremmin kuin hyvin :)

Grillaustauon jälkeen jatkoimme takaisin kohti reittimme alkupistettä kulkien Helvetistä Itään -reitin loppuosan. Aurinko alkoi paistella siinä vaiheessa iltaa ja reitin varrella oli kauniita näkymiä mäntyisten rämeiden läpi kuljettaessa.

Verrattuna Seitsemisen reissuumme Helvetinjärvi oli pieni pettymys patikoinnin osalta, mutta oletettavasti fiilis olisi ollut vähän toisenlainen, jos maasto ei olisi ollut niin märkää runsaiden syyssateiden jäljiltä. Jos olisimme lähteneet liikkeelle jo ajoissa, ei olisi ollut tarvetta vilkuilla kelloa – toisaalta viikonloppuisin on mukavaa tehdä asioita vähän fiilispohjaltakin ilman tarkempia ennakkosuunnitelmia :) Vaikka oma näkemykseni on se, että sadesää ei haittaa ja on vain pukeutumiskysymys, niin kyllähän sää mielialaan vaikuttaa. Helvetinjärvelle pitää siis palata paremmalla säällä, emmehän nähneet muutenkaan kuin pienen osan alueesta!

Syyspäivä Seitsemisen kansallispuistossa

Joitain viikkoja sitten kävimme tutustumassa Seitsemisen kansallispuiston patikointimaastoihin. Koska ajatus retkestä Seitsemiseen syntyi hieman ekstempore päivän ollessa jo pitkällä, valitsimme kymmenen kilometrin mittaisen lenkin kansallispuiston pohjoisosassa, jonka ajattelimme ennättävämme tehdä hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa. Aikaa piti toki varata myös makkaranpaistamiseen nuotiolla reissun loppupuolella :)

Valitsimme lähtöpaikaksemme Kirkkaanlamminkankaan pysäköintialueen.

Klikkaamalla karttaa avautuu Retkikartta.fi -sivustosta kohteen kartta:

Reitti alkoi mäntykankaan poikki aurinkoisessa ja melko lämpimässä syyssäässä.

Hiljalleen maasto alkoi muuttua kuusikkoisemmaksi, ja kulki ohitse pienten lampien ja soiden.

Polku oli suurimmaksi osaksi reitillämme melko leveä ja osin myös sorapäällysteinen, joten kulkeminen oli todella helppoa.

Mukava yllätys oli odotettavissa muutaman kilometrin taivalluksen jälkeen, kun saavuimme Kovero-nimiseen paikkaan, jossa oli mahdollisuus käydä tutustumassa entisaikojen elämänmenosta muistuttavaan kruununmetsätorppaan. Koveron tila on perustettu jo 1800-luvun puolivälissä. Pihapiirin rakennuksissa – päärakennuksessa, navetassa ja aitoissa – aika tuntui pysähtyneen, ja niissä kiertely tuntui rauhoittavalta vaihtelulta keskellä hektistä nykyelämänmenoa. Pihapiiristä löytyi myös lampaita, kyyttölehmiä ja kirjavia kananpoikia karjasuojasta.

Koverosta matka jatkui kohti Multiharjun aarnimetsää. Matkalla ylitimme pienen suon, jonka tuntumasta alkoi Multiharjun alueella jatkuva rajoitusosa, jossa liikkuminen on sallittu vain merkityillä poluilla maaston kulumisen ehkäisemiseksi.

Multiharju oli varsin vaikuttava kilpikaarnaisine ja jo kelottuneine ikihonkineen.

Aarnimetsässä oli varsin paljon kaatunutta ja lahoavaa puuta, siellä todellakin pystyi näkemään metsässä luontaisesti tapahtuvan kierron.

Multiharjulta matka jatkui poikki mäntyrämeiden ja niiden välillä olevien mäntykangaskaistaleiden kohti Haukilammen nuotiopaikkaa, jossa oli tarkoitus paistella makkaraa. Seitsemisen pinta-alasta on Luontoon.fi -sivuston mukaan yli puolet suota, ja soita on ennallistettu kansallispuistossa vuodesta 1987 lähtien.

Reitin loppupuolella saavuimme Haukilammen nuotiopaikalle, jossa grillailimme ja ehdimme nauttia syysauringon säteiden lämmöstä hetken aikaa, ennen kuin aurinko alkoi painua mailleen.

Haukilammelta matka jatkui vielä muutaman kilometrin verran enimmäkseen kuusikossa kulkien, josta nousimme takaisin Kirkkaanlamminkankaalle.

Oli kerrassaan upea päivä, jota ei olisi paljon paremmin voinut viettää!

Ylämäkien ylämaa

…ja vähän muutakin. Vaihdoimme patikointimaisemia ja suuntasimme kohti Skotlannin länsirannikkoa sekä Pohjois-Englannin järviseudulle. Paikat olivat osin jo ennalta tuttuja meille, mutta uusiakin maisemia matkalta löytyi.

Sgurr na Banachdich, Isle of Skye

Ensimmäinen patikointipäivä oli Skyen saarella, ja ensimmäiseksi valloitettavaksi kohteeksi valitsimme Black Cuilliniin kuuluvan Sgurr na Banachdich -nimisen 965-metrisen huipun.

Walkinghighlands-sivuston mukaan huipulle nouseminen ei vaatisi käsien käyttöä – scramblingia – noustessa, mikä on meille ehdoton vaatimus, kun tavoitteena ei ole vuorikiipeilijäksi ryhtyä, vaan kavuta ainoastaan mahdollisimman korkealle ilman välitöntä hengenvaaraa (tai edes sen tuntua)…

Sää oli poutainen ja alkuosasta polku oli hyvin maastosta erottuva. Melko pitkään saimme kävelläkin helpossa ja hyvin loivasti nousevassa maastossa. Hiljalleen reitti alkoi jyrkkenemään ja kuntoakin alettiin vaatia.

Tässä kohtaa on myös hyvä paikka kehua Salomonin S-LAB Fellcross-jalkineita, joilla vuorikävely sujuu jyrkissäkin kohdissa kevyesti ja ilman pelkoa liukastumisesta.

Korkeampivartiset vaelluskengät ovat mielestäni alastulossa paremmat, koska tarvitsen nilkalle tukea, mutta ylösmentäessä vuorijuoksuun suunnitellut kevyet ja pohjasta nypyläiset lenkkarit ovat mahtavat. No, toki ne alaskin tultaessa pitävät erinomaisesti ja nopeuttavat alastuloa, mutta itselläni kyllä alkaa nilkoissa tuntumaan etenkin jyrkempiä mäkiä laskeutuessa. Nuo kengäthän ovat vähän turhankin hifit kun en varsinaisesti vuorijuoksua harrasta (tai harrastaisin, jos asuisin seudulla jossa vuoria / tuntureita olisi :), mutta olen itse monta kertaa todennut, että urheilussa kannattaa panostaa hyvälaatuisiin välineisiin. Arvioita noista jalkineistä löytyy myös täältä ja täältä.

Kun lähestyimme loppuvaiheen jyrkintä nousuosuutta (olimme hieman alle 700 metrin korkeudessa), meitä alkoi hieman epäilyttää mahdollisuudet päästä huipulle…

…yläosa vuoresta, tai ainakin yksi osa siitä, kun oli louhikkoista kiveä, screetä, ja todellinen jyrkkyys näyttäytyi vasta ylempänä…

Vielä yksin jyrkkyys ei meitä olisi pelästyttänyt, mutta maa-aineksen koostumus yhdessä sen kanssa… Screehen oli tallottu kiemurteleva polku, ja jonkin matkaa etenimmekin sitä ylös. Ei ollut ihan kamalan hyvä fiilis, kun ylhäällä kävi melkoinen viima, joka vaikutti tasapainoonkin. Taaksepäin oli myös pakko vilkuilla välillä, koska yleensähän ylämäki ei ole vielä mitään verrattuna alamäkeen, ja takaisin olisi mentävä samaa reittiä… Hiljalleen alkoi tuntua siltä, että tässä kohtaa on vielä hyvä jättää leikki kesken. Ja kyllä se 10 m laskeutuminen screetä pitkin oli ihan riittävän ikävää, joten varmasti järkipäätös olla tavoittelematta huippua, vaikka toki harmittikin ettemme ylös asti päässeet.

Seuraavaksi päätmmekin etsiä jonkun vähemmän haastavan ja matalamman huipun samalla kun kiertelimme saarta.

Ajoimme myös Glamaig-nimisen sokeritoppamaisen vuoren ohi, jossa oli seuraavana päivänä tarkoitus järjestää vuorijuoksukisa:

Kisaan olisi voinut osallistua ihan kokemusmielessä, jos vuori olisi ollut vähintäänkin jostakin muusta koostuva kuin pääosin screestä… :)

The Old Man of Storr, Isle of Skye

535 metriä korkea The Old Man of Storr (719 m korkean Storrin juurella) oli hyvin merkitty ja nousun juurella olevan parkkipaikalla olevien autojen määrästä päätellen myös suosittu kohde. Matka alkoi hakkuutyömaan läpi kulkevaa polkua pitkin, joka nousi melko lailla tasaista tahtia koko ajan. Nousu ei ollut siis kovin jyrkkiä, ainoastaan aivan “vanhan miehen” juurella se hieman jyrkkeni.

Etenimmekin melko reipasta tahtia koko matkan, välillä tietysti piti pysähdellä ottamaan kuvia hienoista maisemista.

Storr ja The Old Man of Storr peittyivät ajoittain hieman pilviin, mutta paljastuivat melkein samantien niiden lomasta, mikä loi erikoisen tunnelman. The Old Man of Storrhan on siis oikeastaan kuvissa näkyvä kivenlohkare, jolle oli joitakin kiipeilijöitä joskus kiivennyt, mutta mehän tietysti kävelimme vain lohkareen juurelle :)

Jatkoimme polkua pitkin lohkareen ohitse sen ja Storrin jyrkän seinämän välistä, ajattelimme laskeutua toista reittiä alas. Maisema oli todella erikoinen.

Pikkudetalji muuten – Prometheus-elokuvaa on filmattu myös Storrilla :)

Huvittavaa oli ohittaa yksi maastoonpystytetty kyltti, kun tulimme kyltin takapuolelta ja vasta sitten näimme tekstin:

Jälleen kerran alas oli paljon vaikeampi päästä kuin ylös, mutta lisähaastetta toi erityisesti se, että toinen reitti oli paljon vähemmän käytetty ja kulki osittain todella ikävässä maastossa. Alkumatka kuitenkin kulki ihan mukavaa ruohikkoa pitkin.

Matkalle mahtui muutamia jyrkkiä pudotuksia lammashaan vieressä kulkevan aidan vieressä (niitä ei kuvasta näe), ja alempana myös suota (jossa ei nähnyt mihin jalkansa seuraavaksi laittoi) sekä pienten purojen ylittelyä heiluvilla ja liukkailla kivillä…

Lopuksi vielä piikkilanka-aidan ylitys, joka onneksi pitkäjalkaiselta sujui ilman revenneitä housuja tai vielä pahempaa, haavoja :)

Bla Bheinn (Blaven), Isle of Skye

Seuraavana päivänä seuraavaa huippua tavoittelemaan. 928 metriä korkealle Bla Bheinnille (Blavenille) (ks. myös Wikipediasta) piti päästä polkua myöten, myös ilman scramblingiä, joten se vaikutti lupaavalta.

Vuorelle menevä patikkapolku oli alusta lähtien jälleen hyvin erottuva ja alkuosa eteni loivasti nousten vuoripurojen viertä.

Aurinkoisella säällä oli mukava kulkea.

Hiljalleen nousu alkoi muuttua jyrkemmäksi, ja polku oli osin melko kivikkoinen, mutta vielä ihan hyvin käveltävissä.

Hieman ylempänä paljastui näkyviin kaunis järvi, josta jatkoimme vielä vähän ylemmäs. Polku ei erottunut enää niin selkeästi, mutta riittävästi kuitenkin. Oikea reitti oli melko helppo arvatakin maaston pinnanmuotoja katselemalla. Aloimme kuitenkin tähyillä oikeaa nousukohtaa, koska mitä ylemmäs nousimme, sen epämääräisemmäksi kävi se, mistä kohtaa äkkiseltään noin 750 metrin kohdilla jyrkkenevää kohtaa olisi paras nousta. Pari vaihtoehtoa löytyi, joista toinen oli jälleen screetä pitkin kulkeva kiemurteleva poluntapainen.

Tämä vaihtoehto ei edellispäiväisen kokemuksen vuoksi houkutellut, jyrkkyyttä kun taas oli ihan riittävästi. Toinen vaihtoehto kallion vieressä ja vaikutti mielestämme lupaavammalta.

Pidimme kuitenkin evästauon ja mietimme vielä, lähteäkö edes yrittämään.

Paikalle osui kuitenkin skottipariskunta, joka kannusti jatkamaan, samoin paikalle osui kohta perään oletettavasti paikallinen nuorisoporukka, kannustavina hekin. Niinpä lähdimme koettamaan kallionviereistä reittiä, ja samalla jouduimme reissun ensimmäisen sateen uhriksi – tosin melko lyhyen, mutta ihan riittävän rankan sadekuuron. Sormet kohmeessa koetimme edetä hetken aikaa kivenlohkareita pitkin (niinpä, ei vaadi scramblingia…), ja pääsimmekin varmaan kymmenisen metriä eteenpäin.

Totesimme kuitenkin, taas, että tämä ei ole meidän juttumme, sateen tuoma liukkaus kun vielä toi lisähaastetta. Jälleen harmitti, todella pahastikin, mutta lyhytkin laskeutuminen jyrkältä osuudelta riitti vakuuttamaan, että keskenjättäminen oli ihan viisasta nytkin.

Quiraing, Isle of Skye

Seuraavana päivänä emme patikoineet kovinkaan paljon, kun muita nähtävyyksiä riitti katsottavaksi. Kävimme kuitenkin kävelemässä vähän matkaa kohti Quiraing-nimisellä jyrkännemuodostelmalla, vaikka ylös asti ei meillä ollut tarkoitus jatkaakaan (korkeimmat kohdat olisivat olleet 542 metrisiä, mutta niille pääseminen olisi vaatinut jonkin verran kiertelyä, johon meillä ei ollut aikaa).

Nousimme muutaman sadan metrin korkeuteen, reitti oli hyvin merkitty, sopi kevyeen kävelyyn ja ohitti myös pienen järven jo melko matalalla eli maisema oli kaunista.

Paikallahan on Staffinin ulkoilmamuseo Ceumannan, kuvauksen reitistä voi lukea museon sivuilta.

Patikointia hiekkarannoilla North ja South Uistilla sekä Benbeculalla

Seuraavana päivänä matkasimme pari tuntia lautalla Ulko-Hebrideille North Uistille. Koko päivä oli varattu siirtymiseen South Uistille läpi Benbeculan saaren. Kaikki kolme saarta ovat kytketty toisiinsa kannassilloin (tai oikeastaan useampikin saari Uistien yhteydessä riippuen miten saaret lasketaan nousu- ja laskuvedestä riippuen) – ihan heti saavuttuamme North Uistille kävimme saareen kytketyllä Bernerayn saarella kannassiltaa pitkin.

Matkaa North Uistilta South Uistille kertyi noin 130 km, joten ajallisesti tuon olisi ajannut nopeamminkin, tosin pääosin yksikaistaista tietä pitkin eteneminen on melko hidasta ja ajomatka aika rankkakin jatkuvan vastaantulijoiden väistelyn kanssa. Pysähtelimme siis kivannäköisissä paikoissa matkan varrella ja jaloittelimmekin jonkin verran – ja niitähän riitti. Matkan varrelle mahtui kilometreittäin hiekkarantoja.

Koska rannikko on niin matalaa, laskuveden aikana paljastuvat hietikot olivat todella laajoja.

Kirkkaudeltaan suorastaan silmiin sattuvaa vitivalkoista kalkkikivihiekkaa oli useilla rannoilla.

Rantojen välillä oli alavaa hiekkapohjaista machairia todella laajoilla alueilla, joille pysähdyimme kävelemäänkin välillä.

Saaret olivat täynnänsä pieniä järviä siellä täällä, ja melko karuakin maisema oli ajoittain.

Kävimme myös matkamme varrella kävelemässä eräällä patikkaopaskirjassamme mainitulla ranta- ja peltoreitillä, mutta koska Uisteilla on niin vähän patikoitsijoita, ei varsinaisia polkuja ole syntynyt, ja reitin löytäminen oli vähän haasteellista. Totesimme jälleen, että tykkäämme enemmän kulkea polkuja pitkin… Majapaikkamme South Uistilla sijaitsi pitkän hiekkarannan vieressä, joten teimme vielä iltakävelyn auringonlaskua ihastelemaan rannalle.

Eriskay

Seuraavana päivänä päätimme tehdä pidemmän patikkaretken aivan South Uistin kupeessa sijaitsevalle Eriskayn saarelle.

Myös tämä saari on yhdistetty kannassillalla South Uistiin.

Matkaa kertyi kokonaisuudessaan parikymmentä kilometriä Eriskaylle ja takaisin hotellillemme, lisäksi nousimme Eriskaylla Beinn Sciathan (Ben Scrien) -nimiselle huipulle 185,6 metrin korkeuteen.

Polkua ei tietysti tuollekaan huipulle löytynyt, vaan reitti kulki läpi lammashaan, mutta maaston karuuden, vähien sateiden aiheuttaman kuivuuden ja mäen loivuuden johdosta nousu oli mukavaa.

Paitsi lampaita, näimme myös eriskaynponeja laiduntamassa varsoineen (ks. myös Eriskay Pony Societyn sivuilta tietoa poneista). Poneja löytyi lisää myös aivan mäen huipulta.

Eriskayn reissun jälkeen minulla oli vielä polttava tarve päästä juoksemaan hiekkarannalla, kun sellaista oli tarjolla pitkän matkaa aivan hotellin vieressä. FiveFingersejä en pakannut matkalle mukaan, mikä vähän harmitti, ja olin oikeastaan aikeissa juosta aivan paljain jaloin. Lopulta kuitenkin päätin laittaa Fellcrossit jalkaan (koska myöskään muita juoksujalkineita minulla ei ollutkaan mukana reissulla), sillä tiesin, että joudun todennäköisesti juoksemaan myös hieman ylempänä penkereellä – nousussa oleva vuorovesi ulottuisi sinne asti, sen huippu lähestyi enkä tarkalleen tiennyt, miten pitkälle juoksisin. Myös hiekkaosuuksien väleillä oli kivikkoa, enkä tiennyt ennalta minkälaista. Pystyin kuitenkin askeltamaan jo omaksumallani minimalististen jalkineiden / paljasjalkajuoksun tekniikalla, ja Fellcrossit tuntuivat myös tavislenkkareita ohuemmilta pohjasta.

Aivan mahtavaa oli kyllä juosta, enkä meinannut millään malttaa kääntyä takaisinpäin kun hiekkaa vaan riitti… Onneksi en ihan äärettömän pitkälle juossut, sillä takaisinpäin kääntyessä olikin huima vastatuuli ja juoksu muuttui heti paljon rankemmaksi. Eipä tullut mieleen tuo juoksemaan lähtiessä ;) Arvelen että juoksin lopulta vain 5-8 km.

Skiddaw, Lake District

Seuraavana päivänä siirryimme taas mantereen puolelle ja ajelimme Skotlannista Pohjois-Englantiin järviseudulle. Yksi päivä meni maisemia autolla katsellen, toisena päivänä lähdimme tavoittelemaan 931-metristä Skiddaw-nimistä huippua Keswickin kaupunkin lähelle.

Matka huipulle kulki pitkin bridlewayta, polkua leveämpää ja myös ratsastukseen sopivaa merkittyä reittiä pitkin.

Ensin ohitimme Little Man -nimisen matalamman huipun (jonka kautta palasimme alas Skiddaw’lta), ja jatkoimme sen ohitse Skiddaw’n huipulle.

Nousu oli jonkin verran jyrkkää alusta alkaen, vaikka ei mitään verrattuna Skyen nousujemme jyrkkiin osuuksiin.

Ainoastaan reitin keskiosassa oli jonkin matkaa niin loivaa nousua että jyrkempien osuuksien jälkeen se ei tuntunut suorastaan nousulta ollenkaan :)

Loppurutistus oli jälleen hieman jyrkempi.

Hienot näkymät oli kyllä Skiddaw’lta.

Kaiken kaikkiaan, hieno reissu tämäkin, ja kävelykilometrejä tuli paljon, ylöspäinkin suuntautuen :) Kunto varmasti kohosi hyvin vuorten ja mäkien ansiosta. Tulipahan myös omat rajat mäkikävelyssä selvästi vastaan ja tuli opittua se, minkälaiset polut ja maastot sopivat itselle ja minkälaisia taas kannattaa vältellä. Aikaisemmilla reissuilla olemme päässeet valloittamaan kaikki huiput ja kulkemaan kaikki reitit mitä olemme aikoneet, mutta jyrkät scree-huiput kierrämme jatkossa kaukaa…. ainakin toistaiseksi!

Patikoimassa Man-saarella – patikoitsijan paratiisissa

…kuten Aileen Evans saarta kuvaili oppaassaan ‘Isle of Man Coastal Path’, johon ennen reissua tuli tutustuttua. Tämä luonnehdinta osoittautui varsin osuvaksi. Puolitoista viikkoa saarella vierähti nopeasti, ja tuntui, että pääsimme vain alkuun saaren patikkareittiverkoston osalta. Ajattelin kuitenkin kirjoitella hieman niistä retkistä, joita ehdimme saarella tehdä – saaren rannikolla lounas- ja koilliskulmassa sekä muutamilla mäillä ja vuorilla eri puolilla saarta. Sää suosi koko reissun ajan – vain kahtena iltana/yönä sateli sekä yhtenä aamupäivänä, muutoin aurinko paisteli enemmän tai vähemmän pilvettömältä taivaalta. Melko viileää saarella tosin oli, johtuen joka puolelta puhaltavista merituulista sekä melko pohjoisella sijainnillakin varmaan oli osansa. Itse kyllä pidin tätä viileyttä ehdottomana plussana, kun patikoidessa hieman hiki nousi pintaan erityisesti rinteitä kavutessa :)

Port St Marysta Port Eriniin lokin tietä pitkin

Ensimmäinen päivä saarella oli mahtavan aurinkoinen, ja lähdimme melkein heti lentokentältä päästyämme patikoimaan. Varustus ei ollut tällä kertaa paras mahdollinen, koska olimme ajatelleet että vaihtaisimme matkan jälkeen päälle jotakin patikointiin sopivampaa – yöpaikkaamme ei kuitenkaan vielä päässyt niin aikaisin aamupäivällä, joten malttamattomina päätimme lähteä liikkeelle farkuissa ja t-paidassa, vain vaelluskengät vaihdettiin jalkaan.

Aurinkorasvaa tuli kyllä levitettyä, mutta turhan huolimattomasti osittain, mikä kostautui tietysti palaneena ihona siellä täällä… Ekan päivän patikkaretki kulki saaren lounaiskulmassa Port St Mary -nimisestä pikkukylästä rantapolkuja pitkin Calf Soundin kautta Port Eriniin ja sieltä vielä tietä myöten takaisin lähtöpisteeseen. Rannalla koko saaren ympäri kulkeva 95 mailin mittainen patikkapolku tunnetaan nimellä lokin tie – Raad ny Foillan. Tämä nimitys oli osuva, enpä muista missään nähneeni niin paljon lokkeja!

Kaikki saaren laidunmaat sen sijaan tuntuivat olevan täynnä lampaita. Lampaita näkyi myös rantajyrkänteillä olevilla laitumilla.

Reissumme aikana näimme myös saaren erikoisuuksia eli 4- tai jopa 6-sarvisia Loghtan-lampaita!

Patikkapolkumme oli yhtä ylä- ja alamäkeä, joillakin paikoin käytiin lähellä kalliojyrkänteitäkin eli harha-askelille ei ollut varaa. Muutoin maasto oli tyypillistä Brittein saarten jyrkännerantojen patikkamaastoa, kuivempaa kylläkin kuin monissa muissa paikoissa. Piikkihernettä kasvoi monin paikoin ja terävät neulaset pistelivät farkkujenkin läpi! Kanerva oli kukassa ja maisema purppuraisen kaunis sen ansiosta. Kallioiden kiviaines oli hyvin liuskeista, ja siellä täällä näkyi irronnutta kiveä harmaissa isoissa kasoissa. Polut olivat hyvin merkittyjä, siinä mielessäkin oli ilo patikoida.

Meillä ei ollut ekan päivän lentävän lähdön takia edes eväitä mukana, mutta Calf Soundissa olevasta kahvilasta matkan puolivälin tietämillä saimme juotavaa ja syötävää lisäenergiaksi. Kävelyvauhtimme oli muutenkin melko verkkainen, mutta kyllä mäet ja porottava aurinko saivat hien pintaan ja jaloissakin tuntumaan. Patikkapolulle lähtiessä ilma tuntui niin viileältä, että en olisi osannut shortseja kaivata, mutta muutaman kilometrin jälkeen farkut kyllä tuntuivat olevan liikaa. Päivän reitin pituudeksi tuli noin 16km.

Peel Hill

Toisena päivänä teimme vain pienen patikointipoikkeaman kansallispäivän eli Tynwald Dayn vieton ja nähtävyyksien katselun lomassa – kiipesimme Peel hillille (152m) kaupungin kupeessa. Mahtavat näkymät avautuivat niin merelle kuin sisämaahankin mäen huipulta ja ah niin ihanasti viilentävä tuuli tuntui jälleen tervetulleelta!

Muutama paikallinen taisi pitää ko. mäennyppylää säännöllisenä iltalenkkinäänkin, ainakin siltä vaikutti kun urheiluvarusteisiin sonnustautuneita näkyi lisäksemme huhkivan rinnettä ylös ja alas. Ei mikään paha kotilenkkipolku todellakaan, kelpaisi hyvin itsellenikin!

Bradda Hill, Langness, South Barrule ja Cronk ny Arrey Laa

Seuraava patikkapäivä koostui useammasta pätkästä. Sää oli
pilvipoutainen, mutta vuorten huipuilla näytti aamupäivällä vielä olevan pilviä – päätimme siksi valita vähän matalammalla kulkevan reitin.

Lähdimme liikkeelle Port Erinistä kohti Bradda Hilliä (236m). Rannikkoa myötäilevä polku vei meidät ensin kaupungin kupeessa mäen päällä sijaitsevan Milner’s Towerin luokse. Torniinkin pääsi kipuamaan kapeita ja pimeitä kierreportaita pitkin, tämän lystin jätin itse ahtaanpaikankammoisena väliin… :)

Tornilta jatkoimme rannanmyötäisesti lokin tietä kohti Bradda Hilliä ja Fleshwick Bayta. Nousua ja laskua oli tämänkin osuus…

Jyrkkä lasku alas lahteen oli mutkitteleva saniaisten seassa kulkevaa polkua pitkin, ja aurinko porotti tuulensuojassa olevaan rinteeseen suorastaan tukahduttavasti.

Ikävän paljon paarmoja oli aina näissä tuulelta suojassa olevissa paikoissa ja muutenkin saaren laaksoissa – tämä oli yksi syy miksi esim. saaren sisäosassa kulkevan Millennium Way -reitin päätimme lopulta jättää kokonaan väliin ja keskittyä rantapoluille sekä vuorille. Millennium Wayllakin olisi tosin ollut ihan mukava käydä patikoimassa, mutta kaikkeen vaan ei aika riitä ja tällä kertaa priorisointi oli suht helppoa tuon paarmatilanteen takia.

Fleshwick Baysta kävelimme pikkuteitä myöten takaisin Port Eriniin. Tälle reissulle tuli mittaa noin 7 kilometriä.

Koska pilvet yhä peittivät vuorenhuippuja, siirryimme seuraavaksi Langnessin saarelle saaren lounaiskulmaan, ja kiersimme siellä saaren kärjessä muutaman kilometrin mittaisen enimmäkseen ruohikon seassa kulkevan polun.

Tämä oli enemmänkin pieni “kävelyvälipala”, jonka aikana huomasimme iloksemme, että vuorenhuiputkin paljastuivat pilvistä ja sää senkun parani. Niinpä suuntasimme South Barrulelle (483 m). Etsimme Cringle-tekojärven tienoolta karttoihin merkittyä polkua, jonka piti kulkea istutusmetsän lävitse vuorelle, mutta tuloksetta – polku vaikutti kasvaneen umpeen. Istutusmetsät ovat myös paljon tiheämpiä ja siten pimeämpiä kuin suomalaiset kuusimetsät, joten päätimme jättää kokeilematta sen läpi kulkemista, vaikka varmaan olisi siitä päässytkin…

Ajoimme auton vähän eteenpäin paikkaan, jonne tekojärveltä tulevan polun olisi pitänyt tulla, ja lähdimme kapuamaan suoraa polkua ylös South Barrulen huipulle. Parikymmentä minuuttia siinä meni reippaasti kävellen, ja näkymä huipulta palkitsi urakan :) Melkoinen viima kyllä kävi melkein koko nousun ajan, t-paidassa kuitenkin sitkeästi sinnittelin, koska sen verran tuli spurtattua noustessa.

Alas laskeutuessa käsivarret tuntuivatkin sitten lähes tunnottomilta, joten oli aika laittaa pitkähihaista päälle. South Barrulen jälkeen olimme periaatteessa suuntaamassa jo yöpaikkaamme ja ajatelleet päivän patikointisaldon olevan koossa, mutta ajaessamme Cronk Ny Arrey Laan ohitse ja nähdessämme sille johtavan suoran polun päätimme vielä tehdä lyhyen iltakävelyn huipulle (437m)!

Tämä olikin aika loiva vuori, kuten kuvasta näkyy, joten nousu oli todella helppo ja nopea. Silti sen verran korkealla oltiin, että näkymät olivat hienot jälleen – esimerkiksi suoraan juuri käydylle South Barrulelle:

“Lumitunturi” Snaefell

Hieman harmaampana päivänä kapusimme Snaefell-vuorelle, joka on saaren korkein vuori (621m).

Snaefellille kulkee myös Snaefell Mountain Railwayn juna, jolla päätimme tulla alas. Snaefellille nousu oli paikoin melko jyrkkää, mutta ei mikään kovin rankka nousu kokonaisuudessaan. Vuoren huipun kahvila ja sen herkut motivoivat myös kipuamista :) Pilvisemmästä säästä johtuen näkymät eivät olleet tietysti ihan sitä luokkaa kuin esim. South Barrulelta, mutta kauas näki silti. Ehkä Snaefell oli lievä pettymys kuitenkin jopa South Barruleen verrattuna.

Junamatka alas säästi ainakin vähän polvia, jotka tuntuvat olevan kaikkein kovimmilla jyrkissä alamäissä.

Maughold

Reissun toiseksiviimeisenä päivänä teimme 8km patikoinnin saaren itärannalla Ramseyn pikkukaupungin liepeiltä Maughold Headiin, näköaloiltaan yhdeksi saaren kauneimmista kehuttuun niemekkeeseen.

Tuttua rantapatikkamaastoa jälleen gorsen keskellä lokkien liidellessä yllä.

Maughold Head oli kaunis, katselimme meren ylitse Cumbrian rannikolle ja söimme eväsmansikoita majakan tuntumassa.

Takaisin lähtöpaikkaan kävelimme pikkuteitä pitkin, suojasssa merituulelta oli taas miltei tukalan kuumaa, mutta mukavan kesäistä!

North Barrule

Reissun viimeinen päivä oli omistettu North Barrulen, saaren toiseksi korkeimman vuoren (565m) valloittamiselle. Reitti jota olimme suunnitelleet kulki Black Hutin pysäköintialueelta muutaman pienemmän huipun, mm. Clagh Oyrin (551m), muodostaman harjanteen ylitse määränpäähämme, kokonaismatkaa paluun kera olisi luvassa noin 10km. Black Hutin pysäköintialue sijaitsi Snaefellillekin johtavan vuoristotien varressa melko lähellä Snaefellin nousun lähtöpaikkaa. Emme kuitenkaan päässeet vuoristotielle, koska se oli jostakin syystä suljettu. Ajoimme lopulta paljon pidemmällä olevaan Glen Monan kylään, jätimme auton sinne parkkiin ja valitsimme vaihtoehtoisen, mutta pidemmän reitin North Barrulelle. Opaskirjojemme mukaan huipulle olisi voinut oikaista jyrkemmän rinteenkin kautta eteläpuolelta, jossa ei ole kuitenkaan polkuja. Päätimme tehdä pidemmän kierroksen kiertäen North Barrulen ja Slieau Lheanin (469m) välisen laakson lähelle Black Hutia, ja nousta sieltä vuorelle alun perin suunnittelemaamme reittiä, joka ei olisi aivan niin jyrkkä ja lisäksi hyvin merkitty.

Matkaa tuli siis aika paljon ylimääräistä, mutta se ei meitä lannistanut, koska suurin osa matkaa taittui tasaisessa maastossa ilman isompia nousuja. Harjanteiden ylitse kiipeäminen oli tietysti hieman rankkaa, mutta huippujen jälkeen oli aina hieman laskua, joten pelkkää kapuamista matka ei ollut. Alla olevassa kuvassa kaikkein taain ja terävin huippu on North Barrule:

Huipulla oli kyllä mahtava fiilis, ja suojaisammalla rinteellä maistuivat jälleen kaupasta mukana tuodut mansikat ja Cadburyn suklaa :) Kiersimme siis kuvassa näkyvän laakson toiselta puolelta aloittaen, vuorenrineitä pitkin huipulle. Kyllä kelpasi katsella kuljettua matkaa!

Takaisin oikaisimme sitten jyrkempää vuorenrinnettä alas – lampaiden tallomilla pikkupoluilla, kuivassa maastossa se ei ollut onneksi mikään ongelma.

Parin kiviaidan ylityksen jälkeen pääsimme pikkuruiselle tielle, jota kävelimme alas Glen Monan liepeille useampia kilometrejä. Päivän kävelysaldo oli noin 17km.

Slane sliath Ellan Vannin, ta graih aym ort!

Paikallisella manxin kielellä ilmaistuna hyvästit ja rakkaudentunnustus tälle kauniille saarelle… Ikävä tuli myös reissun aikana kohdattuja ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä, en muista missään kohdanneeni vastaavaa vieraanvaraisuutta.

Voin lämpimästi suositella Man-saarta matkakohteeksi kenelle tahansa patikoinnista kiinnostuneelle omatoimimatkailijalle. Meillä oli käytössä vuokra-auto, mikä auttoi hieman reittien valinnassa, mutta lähes kaikille patikkareiteillemme pääsee saaren joukkoliikennettäkin hyödyntämällä, kun lähtee liikkeelle ajoissa (liikenne lakkaa melko aikaisin junien osalta).

Patikkareitit ja saaren vuoret eivät ole mitään huippujyrkkiä, ja polut ovat hyvät sekä hyvin merkityt. Eli jos on suht hyvä peruskunto eivätkä ylämäet kauhistuta, saari tarjoaa mukavasti vaihtelua ja pientä haastetta tasaisen maan peruspatikointiin. Lisähaastetta saa tietysti lisäämällä vauhtia ;) Muitakin nähtävyyksiä saarella riitti, ja niitä katsellessa tulee myös helposti käveltyä useampia kilometrejä. Mm. pääkaupungin Douglasin rantabulevardillekin kertyi mittaa päästä päähän kolmisen kilometriä, se tuli käveltyä pariin kertaan reissun aikana – vaikka hevosvetoisella ratikallakin pääsee :)

Otin muuten reissuun mukaan FiveFingersini, tarkoitus oli käydä tekemässä niillä juoksulenkki reissun aikana, ettei taas tarvitsisi ikään kuin aloittaa alusta reissun jälkeen. No, enpä sitten kertaakaan käynyt juoksulenkillä, mutta vuorten kapuaminen varmasti vahvisti ainakin pohjelihaksia ja tuntui niissä lähesä samalla tavoin kuin viisivarpaisillakin juoksentelu.

Talvisella kävelylenkillä

Toissapäivänä kävin juoksemassa n. 25km lenkin maaseutumaisemassa, sen verran sain lihaksia kipeiksi että eilen tuntui hyvältä ajatukselta lähteä pitkälle kävelylenkille. Päätin suunnata rauhallisen maaseutujuoksulenkin innoittamana talvisessa metsässä kulkevalle 11km mittaiselle lenkille, pääosin siis sorateitä kulkeva lenkki jossa on myös metsätiepätkä, jota talviaikaan ei yleensä ole kummemmin aurattu.

Lähdin kävelylle kellon ollessa jo yli 14, joten tiesin että varsin hämärissä tunnelmissa saan taivaltaa etenkin lenkin loppukilometrit. Vuoden pimein aika tuo oman tunnelmansa metsään, ja sen halusin kokea, myös hiljalleen laskeutuvan hämärän. Kaikki arkiseen maailmaan kuuluva tuntui olevan taas tuhannen kilometrin päässä, vaikka kaupungin valot sarastivat lenkin viimeisillä kilometreillä suoraan edessä. Hiljaisuus oli kuitenkin mahtavaa ja muutenkin mieli rauhoittui lenkin aikana.

Lenkin loppupuolella ilahduin nähdessäni vielä tämän päivän Suomessa yhden kolkan, johon kukaan ei ole ennättänyt vaihtamaan ikäviä oranssia valoa luovia täysin typeriä energiansäästölamppuja (no, ei varmaan mene pitkään ennen kuin sellaiset tuonnekin ehditään vaihtaa).

Pakko ottaa sen verran kantaa asiaan, vaikka tämä onkin liikuntablogi ;), että on aivan järjetöntä uusia täysin vielä toimintakuntoisia lamppuja samantien kaikki, ja kuten kaikki jo tietävät, muutaman vuoden kuluttua tulevia led-lamppuja olisi kaikin puolin järkevä ollut odottaa ja tehdä moinen vaihto-operaatio vasta sitten. En käsitä miksi tässä maassa pitää rynnätä heti toteuttamaan kaikki direktiivit saman tien ja sorvata muutenkin naurettavia hätiköityjä päätöksiä vain jotta saataisiin aikaan illuusio siitä, että asiat etenevät. Yleensä nämä nopeasti etenevät asiat kun eivät ole millään tavalla järkeviä ja jätevesipuhdistamosotku on hyvä esimerkki siitä. Mutta oikein sydäntä lämmittää vielä nähdä noita kaunista valkoista, hieman sinertävää valoa luovia elohopealamppuja ja nauttia siitä, miten ne oikeasti valaisevat! Oranssi valomaisema vaikuttaa ainakin minuun masentavasti ja eiväthän ne lamput edes mitään valaise. Lähipuistossakin suorastaan pelottaa kulkea kun valoa riittää häthätää kunkin lampun alle.