Hiihtokokemuksia alkuvuodelta

Tämä talvi näyttää olevan paljon hiihtopainotteisempi kuin kaksi edellistä, jolloin en kovin montaa kertaa ladulla käynyt loistavista talviolosuhteista huolimatta. Kilometrejä en ole tänä talvena kyllä laskenut, mutta on niitä ihan mukavasti kertynyt. Lisää pitäisi olla luvassa, kun tavoitteena on hiihtää muutama pidempikin laturetki. Sen takiakin tietysti tämä runsaampi hiihtäminen on ihan asiallista ja välttämätöntä :)

Nanosuksetkin päädyin hankkimaan, koska voitelupuoli ei jaksa kiinnostaa. Hyvähän se olisi osata suksensa voidella, mutta… Nanosuksien hankinta oli melko lyhyellä harkinta-ajalla toteutettu, jos ei nyt ihan heräteostos, niin jotain sinne päin. Sen verran olen nanosuksilla hiihtelyä seuraillut, että puolisolla on Karhun nanot olleet käytössä vuoden verran ja ihan hyvältä ostokselta ovat vaikuttaneet. Itse päädyin eri merkkisiin nanoihin ihan siitä syystä että sukset piti saada heti ja urheilukaupassa ei ollut kuin yhtä merkkiä, Peltoset sitten tuli hommattua. Oikeastaanhan noudatin vain merkkiuskollista linjaa edellen, kahdet Peltoset kun on jo ennestään. Enimmäkseen vapaalla tyylillä olen tähän asti hiihtänyt ja perinteistä hiihtotyyliä olen lähinnä kovemmilla pakkasilla harrastanut sekä puolison kanssa hiihdellessä. Sukset joita olen pertsaa hiihtäessä käyttänyt ovat 90-luvulla ostetut ns. combi-sukset (joista sanotaan etteivät ne ole oikeastaan hyviä perinteisellä eikä vapaalla, itse kyllä rohkenen olla hieman eri mieltä). Aikaisemmin lähinnä luistelin noilla suksilla, mutta kun ostin kunnolliset vapaan tyylin sukset ja monot, nuo jäivät perinteisen hiihdon suksiksi. Hyvin ovat toimineet siinä tarkoituksessa, ei mitään valittamista. Ainoastaan tuo voiteluongelma – tai siis voitelemattomuusongelma – oli syy nanosuksien hankintaan.

Ensimmäinen kokemus nanosuksilla viikko sitten muutaman asteen pakkasessa oli melko hyvä. Kuulin että samalla pakkasella (jonkin verran edellisyönä satanutta melko märkääkin irtolunta vasta-ajetun latu-uran alla) oli tuttavilla ollut suksenpohjan jäätyminen niin pahaa että nanoilla ei ollut mahdollista hiihtää edes jäänestoaineen kanssa. Minulla ei ollut kyllä mitään ongelmaa, edes ilman jäänestoa ja tosiaan kyseessä oli nanojen ensilenkki. Luiston suhteen tiesinkin odottaa alkuun tökkivää menoa, vaatii kuulemma joitain kymmeniä kilometrejä hiihtoa ennen kuin luisto alkaa olla hyvä. Meinasin tästä ennakkotiedosta huolimatta tömähtää nenälleni heti aluksi :) Mutta kyllä se luisto siitä parani hiihtäessä ja mikä parasta, pidon suhteen ei ollut mitään ongelmia, hiihtäminen oli puhdastanautintoa sen takia! Hiihdin ensin Taivalpirtin maastossa noin 11km melko hidasta vauhtia ja sen jälkeen saman lenkin niin lujaa kuin suksista pääsi. Eihän niillä niin kovaa päässyt kuin olisi kroppa mennyt, mutta edelleen tuntuma oli, että nanot olivat hyvä hankinta. Hieman huonompi luisto alamäissä on mielestäni myös vain plussaa, koska nykyään pelkään hieman alamäkiä, ainakin sellaisia missä vauhti vain kiihtyy ja mäen loppua ei ole näkyvissä. Jos latu on kunnossa, asia on yleensä ok, mutta ikävä kyllä kaatumiset ladulle, aurajarrutukset ym. tuppaavat sotkemaan latuja alamäissä useamman hiihtäjän jäljiltä niin pahasti, että vastassa voi olla ikäviä ylläreitä pitkän ja vauhdikkaan mäen viimeisten mutkien jälkeen.

Eilen tuli käytyä sitten nanoilemassa 24km lenkki todella kirpsakassa pakkassäässä (mittari näytti -18C lähtiessä klo 13 maissa). Sisälle ei malttanut jäädä, koska aurinko paistaa näin kevättalven korvalla houkuttelevan kirkkaasti, siinä pakkanen helposti unohtuu ja ladulle vaan on pakko päästä. Jonkinmoinen pettymys oli todeta, että tuollaisella pakkasella suksi ei sitten luistanut juuri ollenkaan, ja pidonkin kanssa oli mielestäni niin ja näin. Hiihdin Ruskosta Kaukajärvelle ja sieltä Kisapirtille sekä Liuksialan risteykseen asti ja samaa reittiä takaisin. En ollut aikaisemmin tuota reittiä hiihtänytkään, oikein oli mukava reitti. Mäkiä riitti, mutta onneksi alamäet olivat suoria, ja mikä parasta, ladut olivat erinomaisessa kunnossa. Ainoat vauhdin kokemukset hiihtoretkeltä olivatkin noissa alamäissä, muuten oli kuin tervassa olisi hiihtänyt. Viimeisillä killometreillä auringon jo laskiessa alkoivat rankasta urakoinnista hikiset vaatteet tuntua jokseenkin ikäviltä, taisi olla yksi elämäni rankoimpia hiihtolenkkejä tuo. Kilometrivauhtikin oli niin huono että hiihtäisin varmaan paremmalla luistolla ilman sauvoja paremmin!

Se täytyy kyllä todeta, että todella hankalaa on etsiä netistä hiihtoreittejä ja latukarttoja. Esimerkiksi kunnilla saattaa olla todella hyviäkin latukarttoja sivuillaan, mutta kas – kun siirrytään naapurikunnan puolelle (vaikka suosittu hiihtoreitti jatkuisi sinne) loppuu kartta kuin seinään. Naapurikunnalla ei sitten välttämättä olekaan yhtä hyviä latukarttoja, joten pidemmän hiihtoreitin suunnittelu ei välttämättä ole kamalan helppoa. Kuitenkin pidemmillä reiteillä on aika olennaista tietää mahdolliset taukopaikat ja ylipäänsä reittien pituus ja hieman maasto-olosuhteistakin kertova tietokaan ei ole haitaksi. Itse käytin tällä reitillä suunnittelussa apunani Tampereen latukarttapalvelua, Tampereen kaupungin karttapalvelun ulkoilureittikarttaa ja Kangasalan latukartan yhtä osiota. Liuksialan risteyksessä huomasin että siellä oli opaste Taivalpirtille, mutta koska ei ollut tietoa kilometreistä tai muutenkaan reitin kulusta, en uskaltanut lähteä kokeilemaan, ajatus pimeään metsään jäämisestä ei houkuttanut. Jälkikäteen netistä tutkimalla selvisi, että jotakuinkin tällainen reitti Taivalpirtille olisi ollut (käsinpiirretty kartta vuodelta 2009…).